Enpä ole tullut kirjoittaneeksi mitään pitkään aikaan. Nyt kuitenkin tuli taas tarve jakaa asioita kirjoittamisen välityksellä. Viime aikoina olen alkanut tuntea itseni enemmän aikuiseksi, kuin koskaan ennen. Nyt olen alkanut oikeasti tuntea itseni vastuulliseksi itsestäni ja omaisuudestani. Muutenkin ajatusmaailma on muuttunut, oikeastaan pelkästään positiiviseen suuntaan.

Ennen tärkeää oli päästä viikonloppuisin ulos kavereiden kanssa viettämään aikaa ja nollaamaan päätä päihteillä. Enää se ei kiinnosta. Kaverit jatkavat edelleen ja minusta on tullut se tylsä ja aikuismainen. Joskus se pännii, etteivät kaverini ole samalla tasolla kanssani. Minuakin pitäisi kiinnostaa ryyppääminen ja sen sellainen. Mutta kun ei, ei vain kiinnosta.

Viime aikoina olen myös alkanut tuntea vetoa itseäni vuoden nuorempaan poikaan. Ollaan hyviä kavereita, mutta musta tuntuu, ettei se riitä mulle. Haluaisin, että voitaisiin olla jotakin muutakin, mutta poika ei halua pilata ystävyyttämme. Tavallaan ymmärrän, mutta oikeasti en. Ystävyytemme alkoi siitä, että poika oli kiinnostunut minusta, mutta minä torjuin hänet lapsellisena pellenä pelkkää ikäeroamme kauhistellen. Nyt minusta tuntuu, että se oli paha virhe.

Tahtoisin vakiintuneen parisuhteen, sellaisen missä voi vain olla ja tuntea itsensä hyväksytyksi. Sellaisen, joka olisi vanhempien tiedossa ja hyväksymä. Sellainen, jota voi esitellä sukujuhlissa. Mutta sen löytäminen tuntuu mahdottomalta. Takaraivossa kalvaa koko ajan kasvava yksinäisyys, joka ei jätä rauhaan milloinkaan. Se jäytää sisuskaluja uskomattomalla voimalla. En edes oikeasti ole yksinäinen, mutta miksi minusta tuntuu siltä että olen?

Aurinkoinen lauantai-päivä. Mitä mainioin päivä hautajaisille.

Tänään 94-vuotias isomummoni siunattiin haudan lepoon. Mummo oli kuin tehty teräksestä ja varustettu loppumattomalla energiamäärällä elämänsä viimeisille metreille asti. En koskaan oppinut tuntemaan isäni mummoa kovin hyvin. Olimme etäisiä, mutta silloin tällöin tuli nähtyä.

Tunnelma hautajaisissa oli ahdistava. En vain osannut itkeä. Kuolema on aina järkyttävä ja surullinen asia, mutta en vain pystynyt itkemään. Yleensä itken elokuvissa ja muissa liikuttavissa elämyksissä. Nyt kun oma isomummoni makasi arkussa siunattavana viimeiselle matkalle, en siihen kyennyt.

Koko isäni puoleinen suku on minulle etäistä. Odotan kauhulla sitä päivää kun ukkini makaa kuolleena arkussa ja en silloinkaan ehkä kykene vuodattamaan kyyneltäkään hänen vuokseen. Toivoisin, että olisimme läheisempiä, mutta se vain olisi kiusallista. Ei meillä ole mitään muuta yhteistä, kuin se, että minun isäni on hänen poikansa.

Muutenkin katkeruus ukkiani kohtaan on suuri. Hän petti mummiani useiden vuosien ajan, samaan aikaan kun mummi sairasti syöpää ja lopulta meinehtyikin siihen. On vaikea antaa anteeksi sellaista, vaikkei ole edes ollut paikalla todistamassa koko tilannetta, vaan vielä autuaan tietämätön tämän maailman asioista ja sen pahuudesta.

 

Juhannus 1970. Sinä päivänä maailmaan syntyi pieni poika, viaton pieni poika. Tuo poika sattuu olemaan isäni. Tuona juhannuksena 1970 ei kukaan saattanut aavistaa, että tuossa pienessä pojassa olisi jotakin vikana.

Vuodet kuluivat. Pojasta kasvoi nuori mies ja nuoresta miehestä isä ja aviomies. Isäni oli mitä parhain mies. Onhan meissä kaikissa vikamme, mutta arvostin silti isääni yli kaiken, olin varsinainen isän tyttö. Isän kanssa pelattiin Playstationilla, käytiin golfaamassa ja vaeltamassa. Tehtiin kaikkea sellaista, mitä äidin kanssa ei voinut tai uskaltanut. Kaikesta ei kerrottu äidille, meillä oli omat salaisuutemme ja niitä vaalittiin.

19.11.2004. Sen perjantain jälkeen mikään ei ollut entisellään. Tuona päivänä sain kuulla, että isäni oli kuollut. Isäni oli jättänyt minut, minut pienen 11-vuotiaan tyttärensä. Mikä voisikaan olla musertavampaa, kuin se, että oma vanhempi riistetään itseltä, ennen kuin on ehtinyt elää edes lapsuuttaan loppuun. Jäihän minulle kuitenkin äiti ja pikkusisko, mutta maailmaani jäi suuri, isän mentävä aukko.

Olen ikuisesti katkera, että isäni sydän uupui niin nuorena. Niin monet muut saavat pitää vanhempansa aikuisiksi asti, mutta minulta vietiin isäni jo 11-vuotiaana. Vaikka tiedän, ettei se ollut isäni vika, että hänen sydänvikaansa ei oltu huomattu, olen silti katkera. Miksi juuri isi, miksei jonkun muun isä?

Lauantaina isi täyttäisi 40 vuotta. Isäni sanoi jostai käsittämättömästä syystä joskus eläessään, että hän on onnellinen, jos elää edes 40-vuotiaaksi. Silloin ihmettelin isäni sanoja, mutta nyt tajuan. Itse koen samalla tavalla, että olen onnekas, jos elän yli 40-vuotiaaksi.

Kaikki tämä tuli mieleeni lähestyvästä isin syntymäpäivästä ja siitä, että kävin tänään äitini kanssa isin haudalla. Enää haudalle meno ei itketä, mielen vain valtaa suuri suru ja epäusko siitä, että isäni todella on siinä, kolme metriä alapuolellani. Toisaalta, eihän hän olekaan. Hän on jossain muualla, jossain paljon paremmassa paikassa.

On se elämä erikoinen asia. Joskus tuntuu, että kaikki onnistuu ja kaikki on hyvin. Toisina päivinä sitä tajuaa elämän realiteetit ja alkaa miettimään sitä elämää ihan oikeasti. Ei kaikki ole hyvin, ei todellakaan. Aina väistämättä joku asia on pielessä, vaikka se ei olisikaan omassa henkilökohtaisessa elämässä, niin jossakin joku aina tökkii.

Universumin perusluonne on sellainen, että kaikilla ei voi kaikki olla samaan aikaan kaikki hyvin. Jollakin on mentävä aina kurjasti, jotta toinen ihminen voi tajuta oman onnekkuutensa maailmassa. Onhan se epäreilua, mutta tuntuisivatko onnistumiset ja ilot enää miltään, jos elämämme olisi niitä täynnä?

Omasta mielestäni vastoinkäymisemme määrittävät oman minuutemme. Ilman vastoinkäymisiä ihminen on hukassa, niin karua kuin se onkin. Ihminen tarvitsee elämäänsä huonoja kausia, jolloin kaikki ei ole täydellistä ruusuilla tanssimista. Niinä aikoina ihminen alkaa arvostaa omaa onneansa enemmän ja oppii samalla itsestään uusia puolia. Kuinka reagoin kriisitilanteessa, kuinka selviän siitä.

Tietenkään yhden ihmisen taakkaa ei saa kasvattaa suureksi. Tai ei ainakaan liian suureksi. Joillakin meistä on liian rankkaa elää. Nämä asiat purkautuvat aivan väärien kanavien kautta, itsetuhoisuuden ja itseinhon kautta.

On tekopyhää haluta maailmanrauhaa ja onnea kaikille. Se ei tule onnistumaan koskaan. Voimme vain toivoa pieniä edistyksiä ja auttaa niitä, joilla menee kaikista heikoimmin. Kaikkia apua tarvitsevia ihmiskunta ei pysty auttamaan. Jokaiselle olisi tarjottava mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään, mutta kaikki kurjuus ja sairaus ei voi koskaan poistua ihmisten keskuudesta. Aina joillakin menee huonosti.

Kirjoitukseni perusteella minua voisi luulla pessimistiksi, itsekkääksi ja ajattelemattomaksi. Itse haluan ajatella olevani realisti. Ihmiskunnan on tajuttava maailman realiteetit ja elettävä niiden mukaan. Emme voi kuvitella ympärillemme pilvilinnaa, jossa kaikki on hyvin, kun kuplan takana odottaa uhkaava talouskriisi, terrorismi ja tautiepidemiat.

Life's a bitch.

Life is short;
break the rules,
forgive quickly,
kiss slowly,
love truly,
laugh uncontrollably
and never regret anything
that made you smile.